Ensin ajattelin pysyä kesäkukkien osalta maltillisena. Sitten työpaikalle alkoi tulla kauden kukkakuormia, joista löytyi toinen toistaan kauniimpia kukkia. Lopulta huomasin, että tuli ostettua enemmän kuin riittävästi. Toisaalta: puutarhurilla ei ainakaan koskaan voi olla liikaa kukkia pihallaan, eihän? Ensimmäisten päivien ja öiden ajan kukkaset viihtyivät leikkimökin lämmössä, kunnes sitten rohkaistuin pahimpien yöpakkasten väistyessä aloittamaan istutushommat.
Meilläpäin ruukataan sanoa, ettei ennen 10.6 kannattaisi kesäkukkia istuttaa. Istutin nämä 4.6 ja jätin samantien pihalle. Ajattelin, että jos hallayö vielä uhkaa, otanpa sitten hallaharsot esiin. Lopulta en niitä tarvinnut lainkaan, vaikka vähältä piti sen kanssa. Tässä kuvassa istutustyöt on tehtynä, osa kukkasista vaan kuvassa ja piti vielä alkaa sommittelemaan, mihin sijoittaisin minkäkin purnukan.
Aloitin pääoven edustasta. Sinne olin jo etukäteen miettinyt, miten homma menisi. Lopulta pyörittelin laatikoita ja purkkeja eestaas, siirryin välillä kauemmaksi katsomaan ja taas siirtelin tavaroita. Lopputulos tuli kuitenkin valmiiksi silmänräpäyksessä, piti vaan sitä ennen malttaa tehdä sommittelua useampaan kertaan. Tässä kohtaa voinen huomauttaa, että etuovesta meillä kulkevat pääosin vieraat ja kaupustelijat, joita kumpiakaan ei liiku kuin aniharvoin. Eli käytännössä tämä oven edusta on silmänilona hänelle, joka viitsii vartavasten tähän tulla tai sitten kukkien kastelijalle eli yleensä se olen minä itse. No, itseä vartenhan näitä kukkia laittelenkin, joten ilo on näistä enimmäkseen minun osani.
Vaaleanpunainen lyhty oli alunperin sinkin värinen, vanha ja sen verran ruostunut, ettei sitä kannattanut säästää alkuperäiseen valaisevaan tarkoitukseen. Löysin varastostani vanhan spray-maalipurkin, josta riitti juuri sopivasti maalia lampun maalaamiseen.
Vanha ovi on peräisin aiemmasta kodistani eli vanhan maalaistalon peruja. Ovi tulee kulkemaan mukanani niin kauan, kuin se vaan suurinpiirtein pystyssä pysyy. Rakastan sen rouheutta.
Myös vanha vaaleansininen emalikattila kukkakoristeisen kannen kera on muisto vanhasta maalaistalokodista. Jotain muistoja kannattaa vaalia ja mukanaan kuljettaa.
Nykyinen mieheni on askarrellut kanssani heinäseipäistä yhtä jos toistakin. Näitä pieniä sisustustikkaita teimme joskus myyntiinkin. Kivat ovat tässä sinkkisoikon kaverina.
Ruosteisia maitotonkkia omistin joskus useammankin, mutta yksi piti säästää itselle. Vanhat kahvipurkit ovat myös löytöjä, joista en taida raskia luopuakaan. Vaaleanpunainen kerrottu pikkupetunia sopii ruosteisen tonkan kaveriksi täydellisesti. Ja taustalla taas hyödynnettyjä heinäseipäitä, tässä terassin kaiteina.
Heinäseipäät ja ruosteiset esineet jatkuvat. Pihaan tullessa vieraita ja kotiväkeä vastaanottaa vanha pyörä, joka nojaa heinäseipäistä tehtyyn näkösuojaan. Tervetuloa-kyltille tämä paikka on juuri se oikea.
Mitä silmäni taas näkevätkään? Heinäseipäitä jälleen erilaisessa muodossa. Tämä kukkateline on jo useamman vuoden vanha ja alkaa olla jo käyttöikänsä loppupäässä, mutta en raskinut vielä heittää sitä nuotioon vaan nostin havualueen keskelle, jossa se saa palvella yhden kukkaruukun telineenä.
Leikkimökin kuistillekin jäi jotain kukkasia. Korituolissa saa istuskella hyttysiltä rauhassa.
Arkikäytössä olevan sivuoven edustalle jäi kasvamaan orvokkeja, amppelissa sekä parvekelaatikossa. Orvokit eivät kuulu lempikukkiini, mutta näyttää käyvän niin, että joka kevät niitä pitää kuitenkin saada, kun ovat niitä ensimmäisiä kukkia, joita kaupalle saapuu. No enpä moiti orvokin ulkonäköä, vaan sitä nyppimisen määrää, mikä niissä on aina tiedossa.
