Vielä muistelen mennyttä pihaani. Siitä luopuminen tuntui tosi raskaalta, olihan se ehtinyt olla melkein 10 vuotta minulle "koko elämä". Muistan, kuinka päivät ennen pois muuttamista tuntuivat niin raskailta, että monesti tuntui hengityskin salpaantuvan. Muutin pois heinäkuussa 2013, kun piha oli kauneimmillaan. Tätäkin kirjoittaessani sydän särkyy, kun tuonaikainen tunnetila nousee niin elävänä mieleen. Piha oli minulle rakas ja antoi niin paljon... Tuohon aikaan kirjoitin runoja, sillä kirjoittaminen toimi yhtenä terapiamuotona raskaista ajoista selviytymistä. Kirjoitin pihastakin runon, jonka julkaisen nyt tähän sinunkin luettavaksi.
vihreän eri sävyjä
värien monia muotoja,
varjojen vahvoja kuvia,
veden iloista leikkiä
- ja itken.
Näen kätteni jäljet
pitkinä vetoina
piirrettynä ääriviivaasi,
tarkkaan harkituin paikoin
mietittyinä polkuina,
asteltuina kivinä
monenkokoisina,
monenmuotoisina,
jonoina, kekoina,
sattumanvaraisina kasoina
ja tunnen jälleen
hartioillani painavan lastin.
Katselen kivien hiljaisuutta
ja kuulen sisältäni kumpuavan tuskan
veden liikkeissä.
Taivaskin itkee
ja laskee kyyneleensä
kuunliljan lehdille.
Sinusta pitäisi luopua.
Sinusta,
joka vuosien ajan hoidit
rakkaudetonta sielua.
Sinusta,
johon vuosien ajan rakensin
maanpäällistä paratiisia.
Sinusta,
jonne istutin tulevaisuuden toivoja
ja kastelin kaikkea kauneutta
kaipauksen kyynelillä.
Sinusta pitäisi luopua.
Sinusta,
jota ilman en edes eläisi,
enkä tietäisi,
millaista on,
kun oikeasti jotain asiaa
rakastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti