Vielä yhden postauksen kirjoitan vanhasta pihastani, sitten jatkan postausten tekemistä tuoreemmilla kirjoituksilla. Pihan laitosta tuli vuosien saatossa minulle "koko elämä". Oikeastaan muihin harrastuksiin en olisi päässytkään perhetilanteen vuoksi. Olin suurperheen äiti (jota toki olen edelleen). Minulla on 8 lasta, joista yksi on syntynyt liikuntavammaisena ja olin hänen omaishoitajansa. Tunsin monesti olleeni vankina omassa kodissani, koska ei ollut tukiverkkoja ja kun mies oli paljon töissä, koin olevani usein yksinhuoltaja lapsilleni. Rakastin lapsiani ja he tulevat olemaan aina minulle tärkeintä maailmassa, mutta arki alkoi käydä työlääksi vammaisen lapsen syntymän myötä. Hänellä oli paljon vaikeuksia elämänsä alkutaipaleella, mm. sairaalakäyntejä tiheään ja se kaikki näkyi muissakin perheenjäsenissä. Väsymystä, kiukkupuuskia, riittämättömyyden tunteita äitinä jne. Minusta tuntui liian usein, että se elämä ei ollut minun elämää ja sairastuinkin lopulta masennukseen, jota yritin pitkään peitellä. Lopulta jouduin toteamaan, etten jaksa enempää... Burn outinkin siinä rytäkässä jouduin kokemaan, ennenkuin havahduin kunnolla kokonaistilanteeseen. Otin uupumuksen puheeksi neuvolalääkärin käynnillä ja kun sen kerran sain asioistani puhua ihmiselle, joka ei tuominnut näkökantojani, niin se oli lopulta ensimmäinen askel toipumiselle. Minulla oli muutama hyvä ystävä, kävin terapiassa, mutta ehdottomasti niistä vuosista selviytymiseen yksi tärkeimmistä asioista oli puutarhanhoito. Ilman puutarhaani en olisi jaksanut arkea: rikkaruohoja kitkiessä kastelin kukkamaita usein kyyneleilläni... Vaikeiden vuosien aikana purin tuntojani myös runojen kirjoittamiseen. Muutamia runoja tuli kirjoitettua myös puutarhan merkityksestä, joista tässä yksi:
Paljon annoit,
enemmän kuin pyysin
Pieniä ilonpipanoita
karpaloisia kyyneleitä
tuskaisia hikipisaroita
kasteisia aamuhetkiä
syviä huokauksia
helpottavia hengähdyksiä
känsiä kämmenillä
rakkoja kantapäillä
voimapatteja hartioilla
Annoit kauneutesi
sain parhaat hetkesi
tulit voimaksi silloin
kun sitä eniten tarvitsin...
Tervehtymiseni edistymisen myötä aloin löytämään itseni, omat arvoni ja opin pitämään puoliani. Toisinsanoen; palaset alkoivat pikkuhiljaa loksahdella kohdilleen, vaikka se tarkoittikin lopulta sitä, että elämä muuttui täysin: tuli avioero, koti myytiin, muutin kaupunkiin neljän lapsen kanssa (kaksi jäi isänsä kanssa ja kaksi oli jo muuttanut pois kotoa) ja aloitin elämän puhtaalta pöydältä, niin silti jälkiviisaana voin todeta, että niin pitikin tapahtua. Olen saanut elää jo pian 10 vuoden ajan enemmän sellaista elämää, joka tuntuu omalta. Olen saanut oppia vanhasta kotipihastani ja pystyn käyttämään niitä oppeja nykyisessä työssäni puutarhamyyjänä. Elän onnellista elämää ja voin vihdoin tunnustaa itsellenikin, että vanhasta pihastani otettuja valokuvia katson kaikesta huolimatta kiitollisin mielin.
Vaikka vanha ei enää takaisin palaa, muistot eivät ikinä katoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti